bymikaelas
1393.jpg

Blogi

Muotokuva-Aarteista arvokkain

Olen toiminut ammattikuvaajana kohta 15 vuotta, tänä aikana olen kuvannut ja kohdannut paljon erilaisia ihmisiä. Ihmisiä eri iässä, eri taustoilla, eri odotuksilla ja kokemuksilla. Olen kiinnittänyt huomiota siihen kuinka lapset pääsääntöisesti, ovat sinut itsensä kanssa eikä valokuvaus tunnu ahdistavan heitä. He haluavat nähdä itsensä kuvassa ja pitävät itsestään. Tämä toki riippuu lapsesta ja millaisia elämänkokemuksia on taustalla. Itse en ollut sellainen lapsi. Pidin itsestäni, muut eivät. Olin hyvin koulukiusattu ja sain kokea muiden inhoa itseäni kohtaan läpi koko ala-asteen. Ulkonäköäni ja nimeäni pilkattiin armottomasti. Tämä tietysti vaikutti omaan näkemykseeni siitä miltä ulkoisesti näytin. Itselläni ei ole mitään "kunnollisia" kuvia tallessa itsestäni siinä iässä. Pidin koulukuvauksesta, mutta usein petyin lopputulokseen. Filmiaikana kun ei ollut mahdollisuutta nähdä millainen ilme oli etukäteen. Yksi ainoa koulukuva on sellainen, josta itse pidin ja josta pidän edelleen. Harmi, että sitä ei ole olemassa muuta kuin pieni postikortin kokoinen vedos.

 Koulukuva johon olen itse tyytyväinen, vielä tänäkin päivänä.

Koulukuva johon olen itse tyytyväinen, vielä tänäkin päivänä.

Urani aikana olen vuosittain kuvannut myös koulukuvauksia. Olen saanut elää uudelleen nämä tilanteet ja nähnyt eri-ikäisten lapsien käyttäytymisen koulukuvaustilanteessa. Olen huomannut, että suuriin osa ala-asteikäisistä lapsista, ovat hyvin sinut itsensä kanssa ja haluavat tulla kuvatuksi. Olen myös tunnistanut ne lapset, jotka ovat siinä samassa helvetissä, jossa itsekin jouduin koko ala-asteeni kärvistelemään. Kohdatessani kaltaiseni, pyrin aina olemaan mahdollisimman kannustava ja jättää lapselle hyvän mielen kuvauksesta, toki teen niin kaikille, mutta näissä tapauksissa keskityn erityisesti. Aikuiset taas ensimmäisenä ilmoittavat suureen ääneen, kuinka paljon he vihaavat olla kuvassa ja kuinka kauhealta he näyttävät. Ylä-asteella nämä samaiset lapset, jotka ovat aikaisemmin innokkaasti olleet kuvassa, ovat muuttaneet käsityksensä itsestä. Siihen tietysti vaikuttaa teini-iän myllerykset ja muutokset, mutta tuntuu myös siltä että yhtäkkiä nämä nuoret ovat ottaneet käyttöönsä aikuisten käyttäytymismallin. Tapahtuuko tämä luonnollisesti, vai onko kyse nimenomaan siitä, että nuoret kuulevat aikuisten kauhistelevansa valokuvausta ja omaa ulkonäköään pienestä pitäen?  Itse uskon, että iso osa siitä käyttäytymisestä on siirtynyt aikuselta lapselle. Kun olen kysynyt niiltä aikuisilta, joiden ennakkoasenne valokuvaukseen on negatiivinen, että mistä se johtuu, saan monesti vastauksena että nuorena koettu valokuvaustilanne on ollut ahdistava tai huono, sen lisäksi että koetaan oma ulkonäkö epäkuvaukselliseksi. Monesti viitataan koulukuvaukseen tai rippikuvaukseen. Ajatella, miten iso vaikutus yhdellä valokuvaajalla voi olla ihmisen elämään!? Se on pistänyt miettimään omaa käyttäytymistäni kuvaustilanteissa. Itselleni on aina ensisijaisen tärkeää, saada kuvattavani kokemaan olonsa rennoksi ja haluan jättää kuvattavalleni hyvän mielen kuvauksesta. Jokaisesta saa onnistuneita kuvia. Jos sinusta ei ole edes yksi onnistunut kuva, et ole vain kohdannut vielä sitä valokuvaaja joka on onnistunut saamaan sinut riittävän rennoksi ja luottavaiseksi valokuvaustilanteessa. Paljon on kiinni myös omasta asenteestasi. Jos ajattelet vain sitä kuinka huonoja kuvia sinusta saa, välittyy se energia eteenpäin. Kuvaustilanteessa kannattaa pyrkiä siihen että uskallat luottaa valokuvaajan näkemykseen, puuttumatta liikaa siihen miten valokuvaaja sinua ohjaa.

Nykypäivänä kuvataan paljon enemmän kuin aikaisemmin, ammattikuvassa käydään kun elämässä tapahtuu jotain merkittävää. Perinteiset syyt käydä ammattilaisen kuvattavana elää vahvasti, nykyään on myös tullut uusia syitä käydä kuvassa (newborn, raskaus, huomenlahja) ja se on erittäin tervetullutta. Amattikuvien lisäksi kuvataan paljon itse. Se että kuvataan ja dokumentoidaan paljon elämää, on tietenkin hyvä asia. Kuvia on digitaalisesti paljon, mutta fyysisessä muodossa niitä ei juurikaan sitten ole. Itsellänikin on puhelin ja kovalevyt täynnä itselleni tärkeistä hetkistä, mutta missään albumissa ne eivät ole. Ajan myötä ne katoavat ja sitten olen taas tilanteessa että kuvia vaan ei ole. Toivoisin, että itsestänikin olisi jotain kivoja kuvia nuoruudestani tallessa, se tuntuu nyt 36 vuotiaana surulliselta että niitä ei ole. Meidän perheessä ei koskaan käyty ammattikuvaajalla, koulukuvat ovat ainoat "viralliset" kuvat, eikä niitäkään ole tallessa juurikaan. Äitini kuvasi paljon elämämme tilanteita pokkarilla, toki niitä kuvia on, mutta niistä on olemassa vain ne yhdet kymppikuvat joiden laatu on mitä on. Värit haalistuneet ja elämänjälkiä näkyy niissä vahvasti. Nykyään pidän huolta siitä, että kuvaan sekä itsestäni, että minulle tärkeistä läheisistä muotokuvia tasasin väliajoin. Aloitin viime vuonna perinteen, että kuvaan itsestäni joka vuosi virallisen synttärimuotokuvan ja teetän siitä fyysisen kuvan. Olen myös käynyt kollegoilla kuvattavana, jotta saisin uusia näkemyksiä itsestäni (sitä voisi tehdä useamminkin). Juuri tällä hetkellä omat kuvat eivät tunnu juurikaan miltään, mutta tiedän jo kokemuksesta, että 10 vuoden päästä tilanne on täysin toinen. Silloin nämä kuvat ovat itselleni todella arvokkaita. Ehkä myös jollekin muulle tulevaisuudessa.

 

Sain syksyllä äidiltäni vanhoja valokuvia. Kuvissa on sukulaisiani, joita en koskaan ole tavannut sillä heistä on aika jo jättänyt ennen syntymääni. Olen niin onnellinen näistä valokuvista, ne ovat minulle aarteita. Näen kasvoja, joissa näen tuttuja piirteitä mutta en tunne heitä. Tunnistan mutta en tunne. Kuvien kautta pääsen näkemään mistä olen tullut ja millaista on joskus ollut. Erityisen tärkeäksi on muodostunut kuvat isoisoäidistäni. Hänestä on virallisia muotokuvia vauvasta asti. Se on mieletöntä! Ja miten voi olla, että kuvat ihmisestä jota en koskaan ole tavannut, voivat olla itselleni niin kovin tärkeitä? Tämä on saanut minut ajattelemaan vielä enemmän kuvien tärkeyttä ja antanut vahvistuksen sille tosiasialle, että me ei kuvata kuvia vain itseämme ja lähiperheitämme varten, vaan myös jälkipolvia varten. Kuvat meistä, ovat myös niitä varten joita emme tule koskaan tapaamaan, mutta he pääsevät kuviemme kautta tutustumaan suvunsa historiaan ja näkemään mistä ovat tulleet. Sitä ei kannata vähätällä. Se kuva sinusta, jota et juuri nyt arvosta voi olla tulevaisuudessa jollekin hyvin tärkeä ja merkittävä. Ja jos sinusta ei ole kunnollista kuvaa, tee itsellesi palvelus ja hoida se asia kuntoon.

 Isoisoäitini viralliset kuvat. Näistä kuvista olen erityisen onnellinen <3

Isoisoäitini viralliset kuvat. Näistä kuvista olen erityisen onnellinen <3